Miljoonasateen hitti Marraskuu kiteyttää hyvin suomalaista mielialaa tähän aikaan vuodesta: “yli taivaan, päivät niinkuin varisparvi, raahautuu”. Marras on sanana jo hiukan pelottava; siinä on vahvasti läsnä kuolema. Jotakin kuolee, luonto siirtyy lepotilaan.

Edellisviikonloppuna vietettiin niin halloweenhumua kuin hartaampaa pyhäinpäivää. Halloweenista lapset ja vähän aikuisemmatkin saavat karnevaalimaista iloa alkavan pimeän vuodenajan alkuun.

Hartaampana pyhäinpäivänä muistetaan edesmenneitä läheisiä. Kävin itsekin kahdella hautausmaalla pyhäinpäivänä. Ajoitin käynnin iltaan, sillä kaipasin kauneutta, jonka sadat kynttilät tuovat pimenevään iltaan. Sain mukaani jälkikasvua ja tuntui sitäkin merkityksellisemmältä pysähtyä hautakivien äärelle. Tutkimme vuosilukuja ja pohdimme historiallisia asioita.

Ystäväni Hanna kirjoitti omalla somealustallaan pyhäinpäivästä niin kauniisti, että pyysin häneltä lupaa lainata ajatustaan tähän kolumniin. “Ihminen kuolee vasta, kun häntä ei enää muisteta. On arvokasta ja tärkeää, että kaipaamme ja muistamme. Kynttilän liekki kertoo, että emme ole unohtaneet ja saamme jonkinlaisen yhteyden sinne jonnekin, tuonilmaisiin”.

En tiedä, elääkö minussa vanha sielu. Olen ollut aina kiinnostunut hautausmaista. Niillä käyskentely on rauhoittavaa. Hautausmaat kätkevät sisäänsä tuhansia ja tuhansia tarinoita. Hautakivi jää vuosikymmeniksi, jopa -sadoiksi, kertomaan ihmisistä, ketkä ovat täällä eläneet.

Hautausmaan voi kokea monella tavalla. Toisille se on ahdistava paikka, joka muistuttaa elämän rajallisuudesta. Toisille puolestaan hautausmaa näyttäytyy kauniina ja rauhoittavana. Viime kesänä kiersin yhden tutun hautausmaan läpi kivi kiveltä. Siellä näin monia tuttuja, jo “tuonilmaisiin” muuttaneita. Niin paljon muistoja monista tuttavista ja sukulaisista.

Lappeenrannan Etelä-Karjalan museossa on vast’ikään auennut näyttely nimeltä Karjalaista kalmanväkeä. Se on jännittävä näyttely kuoleman historiasta. Ei tosin sovellu perheen pienimmille tai heikkohermoisille (näin luki museon mainoksessa).

Ennen vanhaan kuolema oli lähempänä ihmisten arkea. Vainaja saattoi olla avonaisessa arkussa kotitalonsa pihassa ja kylän väki kävi hänet hyvästelemässä. Kuolema ei ollut ehkä niin pelottava asia kuin nykypäivänä, sillä se oli tavallisempaa, mikä on tietenkin hyvin surullista kun ajatellaan historiaa (mm. erilaiset kulkutaudit ja sodat).

Suru ei koskaan kysy lupaa. Näin pyhäinpäivän läheisyydessä toivotan voimia kaikille menetyksen kokeneille. Sytytän kynttilän ja lähetän minäkin terveiseni tuonilmaisiin.