Kävin viime torstaina Haminan torilla kuulostelemassa tunnelmia Asunnottomien yön etkoilla. Rauhallisessa tapahtumassa paikalla piipahti ihmisiä laidasta laitaan, asunnottomia ja omassa kodissaan asuvia, tarjolla oli kahvia ja grillimakkaraa, villasukkia paleleville jaloille ja vaatteita tarvitseville.
Paikalla olevien, asiaa tuntevien kanssa keskustellessa valkeni karu totuus: asunnoton ihminen on yhteiskunnalle näkymätön. Asunnottomana hän tulee jollekin näkyväksi roskiksessa tai porraskäytävässä nukkuvana nimettömänä myttynä. Entä ihmisenä?
Asunnottomuuteen johtaa usein ongelmien vyyhti: jäät koulutuksen tai työelämän ulkopuolelle, sinulla on toimeentulo-ongelmia, velkaa, päihdeongelmia, mielenterveyden haasteita tai perheessä on kriisi ja joudut pois kotoa.
Aina ei löydy kaveria, jonka sohvalla nukkua, ulkona on turvatonta. Tuntuu uskomattoman piittaamattomalta, miten huonosti hätämajoitus on tällä hetkellä järjestetty. Kymenlaakson ainoa hätämajoitus on Pyhtäällä Leporannassa, peräti kaksi paikkaa. Kynnys majoitukseen pääsemiseksi on korkea: sinun on soitettava hyvinvointialueen sosiaalihuollon asiakasnumeroon tiettyyn aikaan päivästä ja, sikäli kuin saat paikan, on paikalle saavuttava annetun tunnin mittaisen aikaikkunan sisällä. Jos sinulla on rahaa bussiin, jää kävelymatkaa vielä reilu kolme kilometriä. Monelle huonokuntoiselle asunnottomalle tämä prosessi on liian vaikea, kun jo pelkkä tiedon saaminen voi olla hankalaa.
Pyhtään hätämajoitus aloitti toimintansa tämän kuun alussa. Varauksia on kuulemma ollut muutamia, mutta kukaan ei ole päässyt paikan päälle. Miksiköhän?
