Lukijalta tuli palautetta, että katson koko ajan vain menneeseen. Kolumnini ovat muisteloita, joita haukotuttaa lukea. Hyvä, että en omaa nekrologiani kohta tarjoa julkaistavaksi.
Kehityspsykologi Erik H. Eriksonin teorian mukaan olen iässä, jossa katsotaan taaksepäin omaa elettyä elämää ja arvioidaan, onko se ollut onnistunut vai ei. Menneen kelailu on kaltaiselleni papparaiselle luontaista. Mutta onko se viisasta?
Henkilöhistoriaansa ei voi muuttaa. Miksi jäädä makustelemaan mahdollisia onnistumisia ja surkuttelemaan mokia. Elämä on tässä ja nyt. Ei eilisessä, eikä huomisessa. Elämää ei voi pysäyttää kuin YouTube-videota ja käydä välillä pissillä.
Puolustan menneisyydestä kirjoittamistani sillä, että minulle on tapahtunut asioita, joita vilkkainkaan mielikuvitus ei keksisi. Lähestyn mennyttä tarinankerronnallisesta näkökulmasta. Lisään tietysti aina vähän omiani joukkoon, koska tyylilajini ei ole asiateksti, eikä kolumnikaan, vaan pakina, jossa saa olla kaunokirjallisia aineksia. Elämästä kertominen on loppujen lopuksi tylsää, jos ei vähän pane omiaan. Sen tiesi jo John Lennon. Ja Kari Suomalainen.
WSOY pyysi Karilta käsikirjoitusta Ihmisen ääni -sarjaan, jossa aikansa julkkikset kertoivat omasta arjestaan. Kari teki työtä käskettyä ja lähetti kustantamoon seuraavanlaisen päiväkirjan: ”Maanantaina minulle ei tapahtunut mitään erikoista. Tiistaina minulle ei tapahtunut mitään erikoista. Keskiviikkona minulle ei tapahtunut mitään erikoista. Torstaina minulle ei tapahtunut mitään erikoista. Perjantaina minulle ei tapahtunut mitään erikoista. Lauantaina minulle ei tapahtunut mitään erikoista. Sunnuntaina minulle ei tapahtunut mitään erikoista.”
WSOY hylkäsi tämän Ihmisen äänen, joka olisi ollut varmasti aidompi kuin mikään sarjassa julkaistu teos. Lopulta tehtävä annettiin Maarit Niiniluodolle, joka toimitti teoksen Kari Suomalainen: Ihmisen ääni.
J. Karjalainen laulaa miehestä, jolle ei koskaan tapahdu mitään. Päähenkilön elämä on tylsää. Kunnes hän tarttuu terävään kynään ja kirjoittaa elämänsä kiinnostavaksi.
