Ensi sunnuntaina toimitettavien seurakuntavaalien teemana on uskottu, toivottu, rakastettu. Haminan seurakunnan nykyinen ilme The Beatles -messuineen, sateenkaarimessuineen, Hiljaisuuden joogineen ja hymyilevine pappeineen ilahduttaa ja lunastaa lupauksen uskosta, toivosta ja ennen kaikkea rakkaudesta. Aina ei ole ollut näin. 

Osallistuin seurakuntavaaleihin ensimmäistä ja viimeistä kertaa 80-luvulla. Pekurin Taina oli ehdolla, ja päätin antaa ääneni hänelle.

Marssin epävarmoin askelin Haminan kirkkoon. Olin julkijumalaton tyyppi, joka kävi kirkossa vain häissä ja hautajaisissa. Lisäksi elin ukkomiehen elämää poikamiehen valtuuksin. Arvatenkin fariseukset odottivat Saviniemen päiväkodin johtajalta ulkokultaisempaa elämäntyyliä.

Vastaanotto oli silti tylympi kuin osasin odottaa. Kuorin edessä, toimistopöydän takana, istui kolme vaalivirkailijaa, jotka tappoivat minut katseellaan jo oviaukkoon. 

”Voiko tuolle antaa äänestyslippua?” kuulin pyhän vihan vallassa olevan naisen kysyvän, kun kävelin käytävää pitkin virkailijoiden luo. 

”Päivää!” sanoin ja istuin hymyä tavoitellen pöydän toiselle puolelle. Kukaan ei tervehtinyt takaisin, jos halveksivia ilmeitä ei tulkita tervehdykseksi.

”Saan kai sentään äänestää?” rukoilin ja asetin vaalikutsuni ja passini pöydälle.

Nainen ei olisi antanut äänestyslippua vieläkään, mutta lopulta vieressä istunut yrmy miesvirkailija lätkäisi sen kouraani. Murhaavat katseet seurasivat minua, kun siirryin äänestyskoppiin. Kun hapuilin tärisevin käsin kynää, mieleeni juolahti Jeesuksen sanat: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.”

Vedin viivan Tainalle ja pudotin äänestyslipun uurnaan. Kun kävelin käytävää pitkin ulos kirkosta, tunsin kolme kauhavalaista syvällä lapaluitteni välissä. 

Jatkoin maallista vaellustani Huovilan kahvilaan kirkkokahveille. Vastaanotto oli ystävällinen, kuten aina. Hymyilevä myyjätär kyseli paitsi omat kuulumiseni, myös mitä vanhemmilleni kuuluu. Pöydässä mietin, miten kaksi kaupungin keskustassa sijaitsevaa firmaa voivat suhtautua minuun niin eri tavoin. Toinen toteutti rakkauden kaksoiskäskyn jälkimmäistä osaa ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, toinen ei. Kirkossa minua vihattiin, kahvilassa minusta pidettiin. 

Aina näin seurakuntavaalien alla 80-luvun traumaattiset tapahtumat palaavat mieleeni. En silti jää piehtaroimaan henkisen väkivallan ja syrjityksi tulemisen kokemuksiini. Enhän herra paratkoon muuta ehtisi tekemäänkään.

Vaalivirkailijoina toimineet paikallispoliitikot eivät ole tietääkseni olleet mukana kirkkovaltuustossa enää vuosikymmeniin. Mutta jos olette edelleen hengissä ja satutte lukemaan tämän, niin no hard fiilings. Vaikka en ollut uskottu, toivottu, saati rakastettu, käänsin teille toisenkin poskeni. 

Tainaa ei valittu.