Minä olen kahvikissa. Jaa, mikä se on? Yritin etsiä nimityksen alkuperää, mutta laihoin tuloksin. Jostakin se vain on tullut tarkoittamaan henkilöä, joka aivan erityisesti pitää kahvista. Ja meitä kahvikissojahan riittää! Eipä muuten ammottaisi markettien kahvihyllyt tyhjinä silloin, kun on jokin superhyvä tarjous meneillään… Nykypäivän kahvin hinnoilla olen oppinut oikein tutkimaan, missä puodissa olisi edullisinta sumppia.

Oma ystävyyteni kahvin kanssa alkoi kyllä näin jälkikäteen ajateltuna melkoisen riskinoton puitteissa. Oli meneillään ylioppilaskirjoitukset ja halusin panostaa reaaliaineen kirjoituksiin niin kovasti, että heräsin kirjoitusten aamuna hyvin varhain pänttäämään viime hetken vinkit. Päätin siinä sitten juoda elämäni ensimmäistä kertaa kahvia, jotta pysyisin hyvin hereillä kofeiinin voimin.

Uhkarohkeaa. Huh, onneksi tähdet olivat puolellani, sillä vatsani ei mennyt sekaisin.

Mielestäni kahvi on parasta aamulla, päivällä ja illalla. Kyllä, luit aivan oikein. Siitä rutinoitunut kahvikissa olen, että iltakahvi ei vie uniani. Ainakaan vielä. Kop kop kop. Ja aamut lähtevät tietenkin käyntiin kahvin voimin. 

Monet ystäväni eivät valitettavasti voi nauttia sumppia enää puolen päivän jälkeen. Heidän nukkumattinsa ei pidä moisesta litkusta, vie kuulemma yöunet….

Työpaikalla sopivan tauon tullessa käyn mieluusti juomassa kupposen kuumaa. Aina se ei onnistu ja on otettava mukaan “juoksukahvi”. Mikäli kahvi uhkaa loppua opettajienhuoneen kahvikaapista, tulee heti lappu kahvikaapin oveen 

“KAHVI LOPPUMASSA!” Eikä kauaakaan, kun tuomme säntillisesti paketit kaappiin. Olisihan se nyt melkoinen katastrofi mikäli työpaikalta loppuisi kahvi….Kahvikissan mielestä ainakin.

Kahvi on usein yhdistävä tekijä. Reissussa tai ostoksilla on mukavaa viettää pieni kahvitteluhetki jossakin mukavassa kahvilassa. Tai vaikkapa patikointiretkellä laavulla. Ulkona kahvi vaan maistuu niin hyvältä, että ihan mieluusti termarin kantaa mukanaan. Jos oikein taiteilisi, niin nokipannukahvit menisivät varmasti heittämällä termarikahvin ohitse maultaan.

Kursaileminen kuuluu suomalaiseen kahvikulttuuriin. “No, älä nyt minua varten keitä, mutta jos itelles keität niin otanhan minäkin”. Kun juhlissa kutsutaan vieraat kahville, niin ensimmäiseen viiteen minuuttiin ei tapahdu mitään. Isäntäväen pitää uudestaan kehoittaa, jotta väki siirtyisi kohti kahvipöytää. Kaikki vähän kursailevat – “enhän nyt minä ensimmäisenä”. Hyvät tavat toki pitää muistaa, eikä rynnätä kahville pää kolmantena jalkana.

Päätän kolumnini Saludolla. Ihan ei onnistunut aikoinaan Saludon mainonta “päätä päiväsi Saludolla”.  Mutta yhä se vaan jaksaa naurattaa.