Kotkan teatterin syksyn draama, amerikkalaisen Oscar-palkitun kirjailija-ohjaaja Ernest Thompsonin Kultalampi on tunnettu ennen muuta elokuvasovituksesta, jonka päärooleissa ovat Henry Fonda ja Katherine Hepburn. Oli tähtiä nähtävillä tai ei, minä pidän henkilökohtaisesti aina enemmän elävästä näytelmästä, niin nytkin.
Väistyvän teatterinjohtaja Mikko Korsulaisen ohjauksellinen ote on Kultalammessa kovin kevyt, jopa ohut. Keskiöön nousee sulaa kauneutta huokuvan Mainen järviseudun verkkainen rauha, jota ihmisten teot pilkkovat. Kiitos, Alisha Davidow, lavastuksesta, joka hivelee silmää ja mieltä!
Kohtaukset vaihtuvat, mutta purtavaa niistä ei jää, useimmista tuskin jälkimakuakaan. Olennaista on päilyvällä lammella uiskentelevien kuikkien huuto, ja toki, sittenkin, kahden ikääntyvän ihmisen – Kari Kukkosen tulkitseman äreän, muistamattomuudesta kärsivän Normanin ja hänen huumorintajuisen ja valoa tuikkivan puolisonsa Ethelin (Anne Niilola) – suhde.
Kukkosen ja Niilolan yhteistyö on sujuvaa paritanssia aivan kuten pitkän yhteiselon jälkeen avioliitossakin. Niilolan jokaista äänensävyä myöten vivahteikas Ethel on ensimmäisestä esiintulosta asti selkeä ja ehjä. Normanin persoonallisuutta Kukkonen avaa hitaasti; vasta loppukohtauksessa näemme hänet kokonaisena ja ymmärrämme, miksi Ethel on rakastanut häntä kaikki nämä vuosikymmenet – kaikesta huolimatta.
Näytelmän dialogit ovat karamellinkirpeitä ja samalla korvia hivelevää kieltä. Sisällöllisesti ne tulevat jopa kiusallisen lähelle: ihan kuin me, voi miten noloa! Vähempikin panee myhäilemään. Yhtä huvittavaa ei ole tajuta, että jos elää saamme, meillä on kohta edessä se, mitä itse ei ole vielä ehtinyt kokea, mutta Norman tai Ethel on. Tässähän on kyse silkasta realismista!
Muistatteko laulua kahdesta toisiinsa kietoutuneesta puusta? Sellaisia nämä Thayerit ovat. Väliin ei pääse kukaan paikallinen, kuten postia kuljettava Charlie (Osku Haavisto), jota kohtaan Ethel on luontevan huomaavainen, mutta joka unohtuu heti poistuttuaan. Hän ei kuulu Thayerien maailmaan, teki mitä tahansa, ja sen paljastaminen on roolin ainoa funktio.
Vävypoika, kohtelias Bill Ray (muuntautumiskykyinen Mikkomarkus Ahtiainen) on kyllä anopille mieluinen, mutta Normanin hyväksynnän saaminen vaatii kunnon rähinän. Muuhun Billiä ei näytelmässä tarvitakaan.
Miia Maarasen pikemminkin kehon kielellä kuin repliikkien kautta eläväksi tekemä tytär Chelsea on äidilleen rakas, ja isälle taas – no, tunteilu ei ole Normanin juttu. Tähän sopisi termi ”tunnevammainen”, mutta mitään selitystä sille ei tule. Entä miksi Billin murrosikäinen poika Bill (Kalle Kurikkala) saa Normanin suosion? Ehkä onkivavoilla on osuutta asiaan.
Korsulainen ikään kuin poimii langanpätkiä, jotka pudottaa maahan. Kasasta nousee muutamia muita kirkkaampia kohtauksia, kuten Ethel ja Norman touhuissaan puistelemassa huonekalunsuojia ja viemässä niitä huolimattomasti kääräistyinä varastoon, tai se, jossa teiniangstia ja murrosikäisen uhmaa uhkuva Bill Ray Jr kesyyntyy saadessaan lähteä kalaan (ja päästessään käsiksi eväskoriin), tai jossa Ethel latoo totuuksia vanhemmilleen kiukuttelevaksi lapseksi taantuneelle tyttärelleen.
Kesä kääntyy syksyyn, tunnelma on sovinnollinen, vierailustakin sovitaan. Silti muut ihmiset loittonevat. Viimeinen kohtaus on silkkaa runoutta. Loppujen lopuksi mikään ei ole niin tärkeää kuin hiipuva kesä, luonnon liikahdukset, lammella omaa elämäänsä elävät linnut… Ja se rakkaus, yhteistä kaarnaa kasvattaneitten Ethelin ja Normanin rakkaus.
Kotkan teatterin suuren näyttämön ensi-ilta 12.9., arvio kirjoitettu esityksestä 30.10.


