Muistaako kukaan, kun Martti ja Eeva Ahtisaari osallistuivat yhdessä Elisabeth ja Ove Rehnin kanssa vuonna 1994 Tuttu juttu -viihdeohjelmaan? Ohjelmassahan paneuduttiin ehdokasperheen yksityiselämän syövereihin enemmän tai vähemmän viihteellisellä otteella. Ohjelmaa seurasi lähes kaksi miljoonaa katsojaa. Monien mielestä Martti Ahtisaaren tuleva vaalivoitto presidentinvaaleissa ratkaistiin siinä ohjelmassa.

Sen jälkeen presidenttiehdokkaiden ja muiden poliitikkojen osallistumisesta viihdeohjelmiin on tullut enemmän sääntö kuin poikkeus. Uutena aluevaltauksena ovat mukaan tulleet tosi-tv -ohjelmat, joiden kuvaukset saattavat kestää jopa viikkoja, ja joita sitten esitetään tv:ssä viikon välein useita kuukausia putkeen.

On tietenkin ihan selvä, että poliitikkojen osallistumisen motiivina on toistuva näkyvyys. Puheet siitä, että joku lähtisi näihin ohjelmiin hakemaan henkilökohtaista kasvua ihmisenä ja johtajana, millä Vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta osallistumistaan perusteli, ovat pelkkää silmän lumetta.

Tv-yhtiöt hakevat näillä julkisuuden henkilöillä tietenkin vain ja ainoastaan lisää katsojia. Tätä palvelee myös se, jos ohjelmaan saatu poliitikko herättää puheillaan tai persoonallaan intohimoja. Ohjelmayhtiöiltä odotetaan poliitikkovalinnoillaan tasapuolisuutta. Se ei ole ihan helppoa, koska ohjelmia on vain rajallinen määrä ja puolueita Suomessa taas runsaasti. Yleisesti ottaen minulla ei ole mitään sitä vastaan, että myös poliitikkoja näihin ohjelmiin kutsutaan. Vastuu ohjelmaan lähtemisestä on tietenkin aina poliitikolla itsellään.

Kansalaisilla on oikeus odottaa, että poliitikkojen osallistuminen viihdeohjelmiin ja ohjelmakuvauksiin ei haittaa heidän työtään eduskunnassa tai valtioneuvostossa. Tosi-tv -ohjelman kuvauksista aiheutuva poissaolo ei ole verrattavissa kansanedustajan omasta tai hänen läheisensä sairaudesta aiheutuvaan poissaoloon. Jättäytymisellä pois tärkeistä ”äänestysistunnoista” tai välikysymyskeskusteluista, edustaja tekee kovan henkilökohtaisen valinnan. Tällaista poissaoloa ei saa hämärtää harhaanjohtavilla syillä. Puhumattakaan siitä, että jäätyään kiinni ”valkoisesta” valheesta”, edustaja alkaa sepitellä jotakin ylevää henkilökohtaisen kasvun tarinaa.

Äänestäjät ja puolueen kenttäväki ovat tietenkin näissä asioissa se viimeinen tuomari, enkä siksi ryhdy sen kummemmin asialla märehtimään. En myöskään toivo, että kansanedustajilta tai ministereiltä kiellettäisiin viihde- ja tosi-tv -ohjelmiin osallistuminen kokonaan. Odotan kuitenkin, että poliitikot käyttävät riittävän suurta harkintaa suostuessaan ohjelmiin, ainakin silloin, jos niiden teko osuu eduskunnan istuntokaudelle.