Yhteiskunnan tärkeimmät tehtävät voidaan ryhmitellä kolmeen kokonaisuuteen: sosiaali- ja terveydenhuollon asiat, koulutustehtävät sekä turvallisuus-, järjestys- ja maan puolustamisen tehtävät. Valtaosan näistä palveluista järjestää julkinen hallinto verovaroin. Tosin kahden ensimmäisen ryhmän palveluja on saatavilla myös yksityisiltä yrityksiltä ja yhteisöiltä.

Kolmannen ryhmän asioista vallitsee maassamme suuri yksituumaisuus, mikä on upea asia. Kahden ensimmäisen tehtäväryhmän osalta käydään jatkuvaa poliittista vääntöä siitä, miten asioita tulisi hoitaa. Suurimmat ongelmat ja myös riidat löytyvät sosiaali- ja terveydenhoidon asioista.

Sote-palveluissa järjestämisvastuu siirrettiin muutama vuosi sitten kunnilta ja kuntayhtymiltä hyvinvointialueille. Rahoitus tulee palvelumaksuja lukuun ottamatta kokonaan valtiolta, siis eduskunnan päättämänä. Aikaisemmin rahoituksesta vastasivat osin kunnat ja osin valtio.

Hyvinvointialueen asioista päättää vaaleilla valittu valtuusto. Koko maassa näitä valtuutettuja on yhteensä lähes 1400. Suurin osa heistä istuu myös oman kuntansa valtuustossa ja istui myös ennen sote-uudistusta. Tilastojen mukaan joillakin alueilla jopa neljä viidestä hyvinvointialueen valtuutetusta on myös oman kuntansa valtuuston jäsen.

Hyvinvointialueet ovat ajautuneet jo tiensä alkutaipaleella talousongelmiin. Yhtenä syynä pidetään sitä, että ennen sote-uudistuksen voimaan astumista monissa kunnissa näihin tarkoituksiin varatut määrärahat budjetoitiin todellista tasoa alemmaksi. Kun sitten kuntien ja kuntayhtymien asianomaiset resurssit siirtyivät hyvinvointialueille, oltiin jo lähtökohtaisesti alijäämäisessä tilanteessa. Vaikka valtion rahoitus on kasvanut vuosittain, määrärahat eivät riitä.

En ole nykyisen sote-mallin kannattaja. Suomi ei tarvitse Helsingin lisäksi 21 hyvinvointialuetta valtuutettuineen, hallituksen jäsenineen ja virkamiehineen. Olisimme tulleet toimeen huomattavasti pienemmällä aluemäärällä. Esimerkiksi viiden yliopistollisen keskussairaalan varaan rakennettu, kuntiin ja kuntayhtymiin nojaava malli olisi ollut monien asiantuntijoidenkin mielestä oikeampi tapa järjestää asia.

Vaikka eduskunnan enemmistö teki minusta virheellisen ratkaisun päättäessään ns. maakuntamallista, suuri virhe tehtiin myös niissä kunnissa, jotka kirjasivat lyhytnäköisesti sote-palvelujen kustannukset todellisuutta pienemmäksi. Siinä sahattiin omaa oksaa pahemman kerran ja sitä viljaa nyt niitetään.

Rakennusteollisuudessa ymmärretään, että valuvikojen korjaaminen tulee pitkän päälle kalliiksi. Sote-mallissakin näitä valuvikoja on. Olisiko siis viisasta purkaa koko maakuntamalli ja rakentaa palvelut kokonaan uudelta pohjalta?