Taina Parikka: Tulta turnyyrissa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredikshamnissa 4. Havina 2024.
Haminan tuhoisa vuoden 1887 tulipalo on oiva tausta historialliselle dekkarille. Tulen loimossa – ja jo ennen kuin liekit pääsivät valloilleen – tapahtuu paljon merkillisiä asioita. Niihin kirjakaupan neiti työntää nenänsä nyt.
Hamina paloi 1800-luvulla kolme kertaa. Taina Parikan uutta kirjaa kehystävä katastrofi levisi usean korttelin alueelle ja poltti poroksi monen kaupunkilaisen omaisuuden ja unelmat. Myös Elfingin vakuuttamattomalle kirjakaupalle kävi huonosti.
Vaikka tulipalo on vain rikosten ja juonittelujen kulissi, se on kirjan verevintä antia.
Luulen, että palohistoria ei ole kaikkein tunnetuin osa Haminan menneisyydestä. Silti se on vaikuttanut ihmisten elämään, ratkaisevastikin.
Kirjassa sen kuvaus on elävää, jos nyt tuhosta tuollaista sanaa sopii käyttää. Syttyminen, hätäännys, sammustus-, pelastus- ja raivaustoimet sekä ihmisten vilinä tuntuvat todelta, niin että savu kirvelee lukijankin kurkussa.
Neiti tuskailee lihomistaan
Jännitysaines jää heiveröisemmäksi. No, neiti Sundmanin seikkailujen viehätys nojautuu nostalgiaan ja hänen hahmonsa hauskuuteen, niin että raakuuksia ei pidäkään odottaa.
Dekkarin kysymyksiin kuuluvat tietysti, kuka sytytti palon ja miksi. Kirja vie lukijan myös valtakunnanpolitiikan vaarojen äärelle.
Syyllisiksi ja vehkeilijöiksi on paljon potentiaalisia vaihtoehtoja. Sivuhenkilöitä nimittäin riittää. On todellisuuden haminalaisten esikuvien mukaisia henkilöitä, sepitettyjä henkilöitä, kirjan maailmassa toiseksi tekeytyviä henkilöitä, väärän nimen käyttäjiä, sala-asuun piiloutujia… Harmi vain, että monet jäävät kuin varjoiksi, joiden puolesta ei osaa pelätä.
Mutta päähenkilö on edelleen riemastuttava tapaus. Neiti tuskailee lihomistaan ja muuta kukkeutensa kuihtumista ja silti näkee elämässä ihan toisenlaiset arvot. Hän on ihmisten samanvertaisuuden vaatija, ja kuitenkin myös hän syyllistyy vähemmistöjen syrjimiseen. Hän on siis kaikkea muuta kuin yksioikoinen tyyppi.
Vanhat sanat saavat selityksen
Taina Parikan kieli on hersyvää. Sitä värittävät myös vanhat termit, joita kirjailija alaviitteillä selittää jopa turhankin tunnollisesti. Niin ikään 1800-luvun Haminassa solisivat monet vieraat kielet.
Yksi pikkuseikka tökki minua. Kirjassa toistuu tiuhaan outo verbimuoto ”lieni” ja jopa ”lienisi”. Se voisi olla neiti Sundmanin puheen oikku, mutta sen käyttö on laajempaa.
Tulta turnyyrissa on sarjan neljäs osa. Kirjailija lupaa tämän jälkeen vielä yhden. Sarjan kiinnostavuudella on rajansa, mutta luultavasti sille viidennellekin on tilaa. Tilaa raivaa myös se, että keskeiset henkilöt eivät pysy jähmeästi entisellään, vaan heidän elämänsä muuttuu kaiken aikaa.
