Kun Aino tiedusteli mieheltään Jean Sibeliukselta, että milloin tämä on aikeissa tulla kotiin ravintola Kämpistä, Jean vastasi, että olen säveltäjä, en ennustaja. Tänään, vuoden 2026 ensimmäisinä päivinä ollaan hyvin paljon samassa tilanteessa koko maailman – Suomenkin – osalta. Kukaan ei osaa ennustaa, millainen vuosi edessämme on. Sen verran epävarmuuksia on ilmassa.
Suurvallat ovat irtautuneet sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen turvallisesta moodista. Valtioiden rajat tuntuvat olevan heille kuin puhdasta ilmaa. Kiinan Xi hamuaa Taiwanin valloittamista. Putin otti Krimin 2014 ja on jo neljän vuoden ajan pyrkinyt saamaan Ukrainan etupiirikseen. Trump taasen halajaa Tanskalta Grönlantia, lähettelee ohjuksiaan tuhotakseen venezuelalaisia huumekuriirioletettuja tai Nigerian isis-kyliä, joten ei hänkään mahdu kovin hyvin Nobelin rauhanpalkinnon kriteereihin.
Me korostamme täällä Euroopassa, että Ukraina taistelee eurooppalaisen demokratian puolesta ja olemme siksi tukeneet Ukrainaa materiaalisen ja taloudellisen sietokykymme rajamaille asti. Samalla kuitenkin on pyritty välttämään toimia, jotka merkitsisivät sodan eskaloitumista. Trumpin häilyväinen suhtautuminen niin Ukrainan tukeen kuin koko Eurooppaan laajemminkin on lisännyt epävarmuutta. Monet näkevät, että Trump on kuunnellut enemmän Putinia kuin liittolaisiaan ja tähtää lähinnä taloudellisiin diileihin Venäjän kanssa Ukrainan ansaitseman oikeudenmukaisen rauhan sijasta.
Kaikkien näiden suurten epävarmuuksien rinnalla kotisuomalainen poliittinen keskustelu sote-palvelujen varmistamisesta, maan talouden vakauttamisesta, ”tunninjunan” tarpeellisuudesta jne. tuntuu yhtä turhauttavalta kuin itikoiden läpsiminen lämpimän kosteassa syysillassa. Vaikka nekin ovat tuiki tärkeitä asioita.
Yksi kristinuskon hyveistä on toivo. Se on uskoa siihen, että asiat voivat muuttua ja että jotakin parempaa on luvassa.
Ilman toivoa ukrainalaiset eivät olisi kestäneet Venäjän valtaisaa hyökkäystä. Läntisten maiden tuki Ukrainalle on myös vahvistanut heidän toivoaan rauhasta. Toivo on kuitenkin myös herkkä asia. Tuen kaventaminen, lopettamisesta puhumattakaan, romahduttaisi sen toivon, joka auttaa ukrainalaisia jaksamaan. Tähän ei pidä mennä.
Kotimaisessakin päätöksenteossa toivolla olisi sijansa. On sanottu, että Suomen poliittiset haasteet ovat tänä päivänä yhtä hallitusta suurempia. Siksi niiden ratkaisemiseksi tulisikin löytää perinteistä, niukan enemmistön hallituspohjaa leveämpi rintama. Kansaa jakava 51 %:n demokratia ei riitä, vaikka se lain mukaista olisikin. Laajapohjaisuus edellyttää kompromisseja kaikilta, mikä ei ole huono asia. Etenkään silloin, jos se saa laajat piirit työskentelemään yhteisten tavoitteiden hyväksi.
Hyvää ja Toiveikasta Uutta Vuotta kaikille Reimarin lukijoille!
Toivoa epävarmuuksien keskelle
