Näinä aikoina on puhuttu paljon sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen tulevaisuudesta. Vakaus ja rauha nojaa siihen, että maat noudattavat kansainvälisiä lakeja ja sopimuksia. Valitettavasti juuri nyt on merkkejä siitä, että suurvaltojen piirissä sääntöjen ja sopimusten noudattaminen tökkii eniten.

Urheilujärjestelmän uskottavuus nojaa myös sääntöpohjaisuuteen. Urheiluhan elää tavallaan lainsäädännön ”ulkopuolella”, koska valtaosa urheilua ohjaavista säännöistä on urheiluyhteisön itsensä määrittelemiä.

Perinteisesti urheilun säännöt liittyvät suorituspaikkoihin ja urheiluvälineisiin. Viime vuosikymmeninä eniten julkisuutta ovat saaneet kuitenkin määräykset urheilusuoritusta parantavista aineista ja menetelmistä eli kansan kielellä dopingista.

Mitä enemmän raha on alkanut ohjata kansainvälistä huippu-urheilua, sitä enemmän löytyy niitä, jotka eivät kunnioita yhteisiä pelisääntöjä. Valvontaa on tehostettu ja tutkimusmenetelmiä on kehitetty niin, että nykyisin urheilija voi ”kärähtää” jopa vuosikymmeniä itse suorituksen jälkeen.

Yksittäisiä rikkomustapauksia on ollut aina. Erittäin vakavaa on se, jos sääntöjen ja määräysten polkeminen osoittautuu systemaattiseksi ja jopa valtiojohtoiseksi. Juuri tällaisesta venäläisurheilijat ja heidän taustajoukkonsa jäivät kiinni Sotshin talviolympialaisissa.

Epäilyjä valtiojohtoisesta dopingista on muistakin maista. Hiihdon MM-kisoissa Trondheimissa useiden norjalaisten urheilijoiden mäkihyppypukuja oli käsitelty määräysten vastaisesti ”kantopinnan” maksimoimiseksi. Maallikon silmin sekin näytti systemaattiselta sääntörikkomukselta.

Doping-tapausten yhteydessä otsikoihin nostetaan useimmiten vain vilpin tekijät ja kiinnostusta herättää lähinnä rangaistuksen kohtuullisuus tai kohtuuttomuus. Viisastellaan jopa siitä, onko havaitusta rikkomuksesta ollut ylipäätään hyötyä vai ei.

Tällainen spekulointi on täysin tarpeetonta. Jos joku aine tai menetelmä on kielletty, sen käyttö ei ole hyväksyttävää.

Valitettavan vähälle jää sen tarkastelu, miten dopingtapaukset ja vastaavat rikkomukset heijastuvat muihin urheilijoihin, siis niihin, jotka ovat urheilleet puhtaat jauhot pussissa. Kiinni jääneiden mitalit jaetaan tietenkin uudelleen.

Sen sijaan niitä taloudellisia menetyksiä, joita vilpillisin keinoin kilpailleet urheilijat ovat kanssakilpailijoilleen aiheuttaneet, jäävät poikkeuksetta korvaamatta.

Kyse on monissa lajeissa mittavista summista. Palkintorahojen ohella pelissähän ovat niin stipendi- kuin sponsorirahatkin. Rikosoikeudessa tällaista tutkittaisiin petoksena.

Aika ajoin on keskusteltu siitä, tulisiko dopingiin liittyvät rajoitukset ja kiellot poistaa. Tulisiko siis urheilussa sallia kaikki lääketieteelliset ja tekniset menetelmät suoritusten ja tulosten parantamiseksi.

Itselläni on tähän ehdottoman kielteinen kanta. Se olisi urheilun tuho. Urheilijoiden väliseen tasa-arvoisuuteen tähtäävien sääntöjen sijalle tulisivat viidakon lait eikä sellaisesta hyvä seuraisi etenkään pienille urheilumaille.

Tämä sääntöpohjaisuuden rapautuminen on uhkana myös maailman politiikassa. Jos näin käy, suuret käyvät sen jälkeen kauppaa pienillä, niin kuin historiasta tiedämme.