Olympiatuli sytytetään tällä viikolla Pariisissa jo kolmannen kerran. Edellisestä kerrasta on tasan sata vuotta. Vuonna 1924 suomalaiset saivat 37 mitalia, joista 14 kultaista. Mitalitilastossa Suomi oli silloin toinen Yhdysvaltojen jälkeen.

Nyt mitaliodotukset ovat vaatimattomat, vaikka joukkueeseen kuuluu yli 50 urheilijaa. Hyvä, kun edes yksi saadaan. Parasta urheilussa ovat kuitenkin yllätykset ja niitä me tietenkin kovasti odotamme.

Olen saanut seurata kansallista ja kansainvälistä urheilua vuosikymmenien ajan hyvin läheltä, ajoittain myös sisältä käsin.

Siitä lähtien, kun työskentelin urheilun keskusjärjestössä, olen seurannut mielenkiinnolla urheilun ja erityisesti huippu-urheilun kehittymiseen liittyviä trendejä.

Monet huippu-urheilun ja urheilujärjestelmän ilmentymät ovat saaneet minut aika murheelliseksi. Doping, jopa valtiojohtoisesti toteutettuna, on yleistynyt. Arvokisojen tulosluetteloja on jouduttu säätämään jopa kymmeniä vuosia itse tapahtuman jälkeen dopingia koskeneiden tarkempien analyysien takia.

Venäjä on oma lukunsa. Sen todettiin manipuloineen Sotshin talvikisojen yhteydessä systemaattisesti urheilijoidensa dopingnäytteitä, mistä maa sai ansaitut rangaistuksensa. Epäilykset systemaattisesta vilpistä ovat heränneet muidenkin maiden joukkokäryjen jälkeen.

Kun Venäjä hyökkäsi helmikuussa 2022 Ukrainaan, maan urheilijat suljettiin taas pois lähes kaikesta kansainvälisestä kilpailutoiminnasta.

Joidenkin lajien valtava mediahuomio on taasen saanut aikaan sen, että jopa kansainvälisten liittojen kilpailujärjestelmiä ja kilpailusääntöjä muutetaan tv-kanavien toivomusten mukaisiksi ilman urheilullisia perusteita.

Minun moraaliani vastaan sotivat myös kohtuuttomat ja usein kertakäyttöisiksi jääneet suoritus- ja majoituspaikkoihin tehdyt investoinnit urheilun arvokilpailujen järjestäjämaissa ja -kaupungeissa.

Suurin osa näistä huippu-urheilun kielteisistä ilmentymistä on seurausta kansainvälisten urheilujärjestöjen omista valinnoista ja ratkaisuista. Yhä useammin päätöksiä ohjaavat muut kuin urheilulliset tekijät.

Mediamarkkinoiden perässä kulkemisen piikkiin laitan myös monet olympiakisojen lajivalinnat, kuten breakdance, seinäkiipeily ja rullalautailu. Olen sinänsä ymmärtäväinen uusia urheilulajeja kohtaan.

Vierastan kuitenkin aika lailla sitä, että olympiakisojen areenoille tulee selvästi alle viidentoista ikäisiä lapsia. Lasten liikunnan ja urheilun pitäisi pysyä leikinomaisella tasolla – ei olympiakisojen kaltaisena kylmän kovana mitalijahtina.

Niin, olympiakisoissa on tavattu aina kilpailla mitaleista ja kunniasta. Kansainvälinen yleisurheiluliitto jakaa Pariisissa kuitenkin myös 50 000 dollarin rahapalkinnon kultamitalin voittajalle. Jatkossa rahaa on tiedossa myös muille mitalisteille. Onko tämä oire tulevasta? Varmasti on.

Valitettavasti vain on niin, että monen kansainvälisen lajiliiton talous ei tähän kykene. Jatkossa tulemmekin näkemään niitä, joille olympiakisoissa ojennetaan mitalin ohella maskotti ja ruskea kirjekuori, sekä niitä, jotka joutuvat tyytymään vain mitaliin ja maskottiin.

Sain aikoinaan Suomen Olympiakomitealta 50-vuotislahjaksi Helsingin olympiakisojen soihdun replikan – jäljennöksen. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että liekki urheilun soihdussa lepattaa aika lailla. Monelta suunnalta, urheilun sisältäkin, tulee vihureita, joiden tavoitteena on häiritä rauhoittavan kaunista urheilun liekkiä.