En muista kumman idea oli lähteä katsomaan haminalaisia Helsinkiin. Mutta eläkeläisten on hyvä päästä aina välillä pois kotoa ja Haminasta.

Istumme helteisellä Kappelin terassilla ja yritämme saada selvää Espan lavalla esiintyvän Maria ”Mara” Mattilan spiikeistä ja laulujen sanoista. Valitettavasti viereisen pöydän kovaääniset pölöttäjät vievät voiton Marasta.

Virpi Kätkä purjehtii ohitsemme. Hän näyttää luonnossa vieläkin sensuellimmalta kuin kuvissa.

Mara lopettaa. Viereisessä pöydässä tauoton pölötys jatkuu. Toivon, että volaa on lisätty rutkasti seuraavalle esiintyjälle, joka on Pelle Miljoona Band.

Toiveeni toteutuu. Taika tapahtuu myös viereisessä pöydässä. Omituiset höpöttäjät osoittautuvat Pelle-faneiksi, jotka laulavat liki kaikki biisit idolinsa mukana.

Yritän olla tuijottamatta Virpiä, mutta katseemme kohtaavat kerran, toisenkin. Bändi esittää kappaleen Ballaadi Wanhasta Haminasta, jonka sanoista ei saa selvää. Naapuripöydässäkään niitä ei osata.

Yleisöä on kuin meren mutaa sekä Esplanadin puiston puolella että Kappelin terassilla. Olemme aika monta Espan lavan ilmaiskonserttia nähneet, eikä porukkaa ole ollut koskaan näin paljon. Edes Problems ei vetänyt viime kesänä puoliakaan tästä.

Lopuksi Pelle esittää vuonna 1977 levyttämänsä biisin Mä vaan pogoon. Lauma punkkarityttöjä pogoaa lavan edessä kuin maailmanlopun edellä. Arvioin heidän syntyneen vuoden 2010 molemmin puolin.

Keikan jälkeen juttelen lavalta terassille hilpaisseen Hylen Timpan kanssa. Tynin Hapa, Vähämäen Jari ja Lampikarin Juha ovat jääneet purkamaan laitteistoa.

Kun Päivi tulee vessasta, hyvästelemme Timon ja lähdemme Anna K:hon laulamaan alkuaikojen Beatlesia. 

Vilkaisen vielä Virpin pöydän suuntaan. Tuoli on tyhjä. Lapin tyttö on haihtunut helteeseen kuin salaperäinen kaunotar Risto Jarvan elokuvassa Loma.