Tapio Korjus jäi vuodenvaihteessa eläkkeelle Kuortaneen urheiluopiston rehtorin ja valmennuskeskuksen johtajan tehtävistä. Takaisin kotiseudulle hän muutti noin puolitoista kuukautta sitten.
–Veri on vetänyt aina tänne. Uskon, että aika paljon niistä oman urheilu-uran voimavaroista on lähtöisin Vehkalahden Veikoista ja muista seuroista, Korjus sanoo.
Niitä muitakin seuroja riittää: se käy ilmi, kun hän kertoo urheiluakatemian opiskelijoille omasta polustaan huippu-urheilijaksi.
– Olen kilpaillut 16 lajissa, ja sen myötä edustanut melkoista määrää eri seuroja. Siihen aikaan (Korjus on syntynyt 1961) urheiluharrastus oli tosi monipuolista. Ei ollut lisenssi- tai harjoitusmaksuja. Kaikki harjoitustilatkin oli vapaasti käytössä, ja sitä mentiin lajista toiseen.
Valaiseva on muistikuva eräästä kesäpäivästä, kun Tapio oli 13-14-vuotias nuori:
– Aamulla mentiin Anjalankoskelle suunnistamaan. Sitten sieltä vauhdilla takaisin Haminaan uimahallille uintikisoihin, ja vielä ehti illaksi Husulan kentälle yu-kilpailuihin. Äiti ja isä kuskasivat. Ei tullut mieleenkään, että olisi ollut väsyksissä, tai että se olisi ollut raskasta tai vastenmielistä.
Kisat olivat kivoja, niissä kävi paljon lapsia ja paikallis- ja piiritason kilpailuja järjestettiin paljon.
– Veikot oli kotiseura, missä harrastin useita lajeja. Mutta oli muitakin esim. HP:ssa pelasin useamman kauden ja käytiin pesäpallon junnujen suurleireillä. Lisäksi oli lentopalloa, koripalloa, suunnistusta, hiihtoa, uintia. Kokeilin Haminan Ampumaseurassa ammuntaa, kävin tanssiseuran harjoituksissa ja olin jopa vakiotansseissa junnujen tanssikisoissa. Yhden kauden kävin myös ratsastamassa Haminan varuskunnan talleilla.
16-vuotiaana Tapio lähti lukioon Vuokattiin. Tavoitteena oli kehittyä hiihtäjänä. Taustalla oli suvun perinne, sillä isä oli hiihtänyt kilpaa, ja isoisä puolestaan valmistanut suksivoiteita ja kehittänyt niitä olympiavoittaja Sulo Nurmelan kanssa.
– Hiihtäjää ei minusta tullut, se kävi lukion aikana selväksi. Samoihin aikoihin alkoi keihäs lentää ihan mukavasti, vaikka en sitä mitenkään erityisesti harjoitellut. 16 tai 17-vuotiaana heitin Haminan kentällä kesän kärkituloksen Suomessa, 73 m sen aikaisella 600 g välineellä. Siitä huolimatta lähdin Vuokattiin hiihtämään, mutta kyllä se sitten tällaiselle vähän tyhmemmällekin selvisi että hiihto ei ole mua varten, mutta keihäänheitto saattaisi olla.
Ensimmäiset vahvat merkit potentiaalista pärjätä kansainvälisesti tuli 22-vuotiaana, kun Korjus ensimmäisen kerran rikkoi 80 metrin rajan.
– 24-vuotiaana onnistuin heittämään jo 89,5 metriä. Silloin oli käytössä ns.liitokeihäs, mutta sitten tuli iso muutos, kun keihäitten painopistettä ja muotoa muutettiin. Muutoksen jälkeen kaikki lähti vähän kuin alusta, sillä uusi keihäs vaati erilaista heittotekniikkaa. Hyödyin paljon gradu -tutkimuksestani.
Korjus kertoo, että hän tutki kaikkiaan 205:tä keihäänheiton tekniikkaan vaikuttavaa asiaa, joista valikoitui 24 sellaista, joilla on suuri vaikutus keihään lähtönopeuteen.
– Valmentajani Leo Pusan kanssa alettiin treenata niitä 24 asiaa ja saavutettiin sillä kilpailuetua. Sen avulla pystyin voittamaan mm. edellisvuoden voittajan Seppo Rädyn ja sen aikaisen maailmanennätysmiehen Jan Železnýn. Se oli mun urani kruunu. Heitin keihästä sen jälkeen tarkoituksella vielä yhden vuoden, polvi siinä kunnossa, että se ei enää sallinut ajatusta seuraavista olympialaisista. Opiskelut olivat päätöksessä, työpaikka Lapualla liikunnanopettajana ja vuosi sen jälkeen Kuortaneen valmennuskeskuksen johtajana, eli oli helppo siirtyä siitä suoraan työelämään.
Laakereilleen ei Korjus jää lepäämään eläkkeelläkään. Luottamustoimet urheilun edunvalvonnassa ja järjestötoiminnassa, sekä vasta perustettu urheilujohtamisen konsultointia ja koulutusta tarjoava yritys pitävät miehen kiireisenä.
