“Vanhan valokuvakansion mä löysin yllättäin, sen jo luulin hukanneeni hyllystäin. Hiukan hämmentyneenä sitä selailemaan jäin, kun nuo vanhat kuvat näin edessäin”. 

Edellä on katkelma Mamba-yhtyeen klassikosta 1990-luvulta. Kappaleen nimi on ytimekkäästi ‘Valokuvia’.

Valokuvista oli vast’ikään työpaikan kahvipöydässä puhetta. Siitä, kuinka hirmuinen määrä puhelimen kamerasta löytyy kuvia ja mitä niille kaikille kuville tekisi. Kauhistus, jos kuvat vahingossa katoaisivat jonnekin bittiavaruuteen. Sinne sitä menisi palanen omia sekä lasten muistoja. Toki muistot ovat olemassa omassa mielessä, mutta valokuvien kautta saa hyvin verestettyä monia muistoja. 

1990-luvulla tapahtui iso loikkaus filmirullakamerasta digikameraan. Siitä ei mennyt sitten kovinkaan kauan, kun kaikki kuvat otettiin puhelimen kameralla . Sinne puhelimen syövereihin ne kuvat ovat nyt itselläni jääneet. Tällä hetkellä puhelimeni muistissa on n.10 000 kuvaa. Kaikki niistä eivät ole mitenkään merkityksellisiä, mutta mukana on myös erittäin tärkeitä kuvia, joista olisi hyvä jäädä muistoja jälkipolville. 

Kun lapset olivat pieniä, teetin kuvia ahkerasti ja laitoin niitä kansioihin. Alkuun kansioihin laitettiin kuvat kiinni pienillä tarralapuilla ja kansion sivujen välissä oli silkkipaperit. Ruuhkavuosina taivuin urakan edessä, ja aloin laittaa kuvia muovitaskuihin. 

Välillä olen ottanut “spurtin” ja tetttänyt puhelimen kansioista sadoittain kuvia (jokaiselle perheenjäsenelle omat kuvat). Valokuvat ovat jääneet kuoriin odottelemaan kansioihin laittoa. 

Kansioihin ne kyllä tulisi laittaa, niin olisivat helposti katseltavissa.

Kirpputoreilla saattaa joskus nähdä myynnissä vanhan valokuvakansion (siis oikeasti vanhan, jossa on jopa 100 vuotta vanhoja kuvia) tai sitten vanhoja visiittikortteja. Näiden kohdalla tulee jotenkin haikea mieli. Siinä on palanen jonkin henkilön historiaa päätynyt kirpputoripöytään. Keräilijät kyllä ostavat mielellään ja tietenkin arvostavat suuresti näitä vanhoja kuvia ja visiittikortteja.

Joskus pohdin, että mitäköhän vanhojen kuvien ihmiset kertoisivat, jos “kuvat puhuisivat”.  Omasta lapsuudenkodistani löytyy myös vanhoja kuvia sekä visiittikortteja. Harmillisesti en tiedä likimainkaan kaikkia kuvissa esiintyviä henkilöitä. Kuvat ovat usein muotokuvia. AIkoinaan valokuvaamossa käynti oli juhlallista. Kuvat ovat yleensä vakavahenkisiä ja niistä huokuu arvokkuus.

Oma ammattini tuo pientä tarttumapintaa koulukuviin. 

Yhä kokoonnutaan vuosittain yhteiseen luokkakuvaan, kuten jo vuosikymmeniä sitten. Hieno perinne! 

P.S. Koululaiset, kannattaa kirjoittaa luokkakavereiden nimet kuvan taakse, sillä myöhemmin voi olla vaikeaa muistaa, ketä olikaan silloin aikoinaan samalla luokalla…