Extreme- mitä se on? Nopealla selvittelyllä extremeä kuvaillaan äärimmäiseksi, rajuksi, voimakkaaksi tai kohtuuttomaksi toiminnaksi. 

Useimmiten extremen kohdalla on kyse urheilusta. Lehtien sivuilta saamme lukea yksilöistä, jotka kilvoittelevat itsensä sekä luonnonvoimien kanssa, jopa vaaraan joutumisen uhalla. En ehkä ole ainoa, joka jännitti viime viikonloppuna valtamerisoutaja Jari Saarion selviytymistä Etelä-Atlantin hirmuisissa myrskytuulissa jäävuorien ja jäälauttojen keskellä. Sunnuntaiaamuna oli pakko heti tarkistaa puhelimen uutisvirrasta, kuinka oli käynyt. Onneksi tämä seikkailu sai onnellisen lopun, kun pelastusoperaatio vaativissa olosuhteissa onnistui hyvin. 

Laittaakin miettimään, että mikä on se ponsi, joka saa yksilön kilvoittelemaan itsensä kanssa oman henkensä uhalla? Tässä kohtaa kyseessä on siis ihan vapaaehtoinen extreme (sillä tiedämmehän, että valitettavasti maailmalla on koko ajan meneillään tapahtumia, joissa yksilöt elävät äärimmäisissä olosuhteissa vasten omaa tahtoaan).

Omassa elämässäni ei extremeä ole. Leikkimielisesti voin todeta, että aikoinaan minulle riitti extremeksi, kun taloudessa oli kolme päiväkoti-ikäistä, jotka piti viedä aamuisin päiväkotiin ennen töihin lähtöä. Siinä saattoi verenpaineet nousta ja välillä savutkin korvista… Nyt töihinlähdön tunnelma on rauhoittunut, vaikka välillä saakin vielä herätellä nuorimmaista. Pitäisiköhän kokeilla äärimmäistä keinoa, ämpärillinen jääpaloja olisi tehokas herätyskeino. Melko extremeä, heh.

Vakavasti ottaen, en ole ollut nuorempanakaan kiinnostunut mistään, missä on mukana “vaaran tuntua” tai tarkoituksellista omien voimien äärirajoille menoa. En ole laskuvarjohypännyt  saati benji-hypännyt. Liekö hurjista tempuista ja harrastuksista palkintońa harrastajalleen valtava adrenaliiniryöppy, kun monet vaaralliselta tuntuvat harrastukset ovat niin suosittuja.

Itselleni hurjinta, mitä nykyään uskallan, on avantouinti…

Nyt kun on tullut seurattua valtamerisoutaja Saarion seikkailua, on muistunut mieleen oma surkuhupaisa soutukokemus opiskelija-ajoilta. Puolivahingossa ilmoittauduin koulumme joukkueeseen (luulin, että kyseessä on leppoisa tapahtuma). Kyseessä oli Savonlinnan ympärisoutu kirkkoveneellä. Leppoisuus oli kaukana – keli oli kylmä ja vettä tuli vaakatasossa. Vauhdista ei tingitty ja kämmenet sekä kannikat olivat kovalla koetuksella. Sen koommin ei ole soutukilpailut kiinnostaneet…. 

Soutaminen ei nyt ole aivan ajankohtainen aihe, kun tämänhetkistä säätä katsotaan…Mutta onhan Lapissakin turistit päässeet äärimmäisiin olosuhteisiin- ei nyt soutamaan, mutta hurjien pakkasten armoille. Pakkasista huolimatta, hyvää alkanutta vuotta kaikille – niin soutajille kuin hiihtäjillekin tasapuolisesti!