Tapasin heinäkuun lopulla Henrikssonin Markuksen Kanuunassa.

”Miten kesä on mennyt?”  hän kysyi.

”Kesä meni kolisten ja rakastuttiin”, siteerasin Freemania.

Kerroin safiirihääpäivästämme, jota juhlistimme Taidehotelli Axissa Jätkäsaaressa. Tällä kertaa huoneemme oli sisustettu HIM-teemalla, joka näkyi seinissä, vuodevaatteissa, ovissa… En ole mikään armoton HIM-fani, mutta kyllähän tuo kelpasi. Tavallisesti hotellihuoneista puuttuu henki, mutta tässä (kuten muissakin Axin huoneissa) sitä oli. Jo perinteeksi muodostunut gin tonicien vertailu taideteosten täyttämässä aulabaarissa herätti uinuvan ruokahalumme. 

Kävimme syömässä juhlapizzat Länsisatamankadulla sijaitsevassa Da Spizzikossa. Tämän kolmen italialaisen kaveruksen onnistaman pienen ravintolan pizzat menivät heittämällä ainakin sinne top kolmoseen, jos ei jopa ihan kärkeen. Jos joskus käyt siellä, suosittelen alkuruoaksi rapeakuorisia juustopalloja, joissa on taivaallinen sisus.

Elokuun alussa taivas repesi ennätyspitkän hellekauden jälkeen heti Pepe Willbergin konsertin alussa. Avausbiisi Rööperiin oli ehtinyt vasta puoleenväliin, kun suurin osa katsojista kiiruhti sateensuojaan Hyökyn kannelle. Me jäimme seisomaan sateenvarjon alle tihenevään sateeseen.

Pepen laulut toivat mieleen onnellisia muistoja vuosikymmenten varrelta. Kun Willberg lauloi Sinua, sinua rakastan, me suutelimme kuin silloin 45 vuotta sitten. Läpivettyneen Kevan sateenvarjon alla kastuminen kuului jotenkin luontevasti tähän kokonaisvaltaiseen nostalgiseen konserttielämykseen.

”Sinähän nauroit ääneen Pepen jutuille”, Päivi sanoi kotona, kun vaihdoimme kuivaa päälle.

”Kyllä.”

”Muistatko, milloin olet edellisen kerran nauranut ääneen?”

”Juhannuksena 1993, kun eno putosi veneestä Kylänlahdella.”