Koululaisten kesäloma ehti jo alkaa, mutta vielä voi muistella oman luokan kanssa tehtyä pientä kevätretkeä koulun läheiselle kylämuseolle. 

Vehkalahden kylämuseo on Husulan vanha koulu. Upea iso hirsirakennus, joka kätkee sisäänsä aimo annoksen Vehkalahden kylien historiaa. Pihapiiri on ainutlaatuinen viehättävine rakennuksineen. Tulipa vastaan nyt ihan uusia ulottuvuuksia opetukseen. En ole aiemmin opastanut ulkohuussin toimintaohjeita, mutta eihän voikaan olettaa, että se on nykypäivän alakoululaisille tuttu juttu, vaikka meille “boomereille” se onkin tuttua…. 

Saimme opastuskierroksen museon sisätiloissa. Kaikkein jännittävintä oppilaista taisi olla se pullossa liuoksessa lymyilevä pieni säilötty käärme. Se löytyi vanhan ajan luokkahuoneesta. Tulikin ihan mieleen omat kouluajat, kun jännittävintä ikinä oli päästä koulun varastossa käymään. Siellä nimittäin oli myös käärme pullossa sekä iljettävän näköisiä kilkkejä. Mutta sen verran vaikuttavia ne olivat, että verkkokalvoille piirtyy yhä se näky koulun varaston hyllystä. 

Meidän retkellä oppilaat pääsivät vanhan ajan luokkaan paripulpetteihin istumaan. Museo-opas jakoi oppilaille mallit kaunokirjoituksesta sekä paperia ja kyniä. Voi mikä innostus ja keskittyminen valtasi ryhmän! Uskokaa tai älkää, mutta toisen luokan oppilaita kiinnosti hyvin paljon tuo koukeroinen kirjoittaminen. 

Kaipuuta kaunokirjoittamiseen on nykypäivänä moni opettaja tuntenut. Kaunokirjoitus olisi mitä parhainta aivojumppaa, keskittymistreeniä sekä hienomotoriikkaharjoitusta. Muistan ajan, jolloin laitoin luokassa klassista musiikkia soimaan. Sen soidessa oppilaat kirjoittivat rauhassa kaunokirjoitusvihkojaan. Jutella ei saanut. Keskittyminen oli plus kymmenen. Tästä on aikaa 20 vuotta, joten ajat ovat muuttuneet “kirjoittamisen saralla”. 

Vaikka koulumaailma uudistuukin vinhaa vauhtia teknologian kehityksen rattaissa, on käsin tekemiselle paikkansa. Nykyisin koulussa (ja vapaalla) kirjoitetaan yhä enemmän tietokoneilla ja älylaitteilla. Käsinkirjoitustaito valitettavasti uhkaa rapautua. Nuorisollahan on käytössään lyhenteet, joita itse en edes enää osaa. Kieli ei tällä menolla rikastu vaan köyhtyy. 

Mutta niitä positiivisia asioita kannattaa etsiä ja vaalia tässäkin. Yksi sellainen oli, kun aloitimme luokan kuuntelukirjana Astrid Lindgrenin Melukylän lapset. Ensin ajattelin, että näinköhän oppilaat jaksavat kuunnella tuota hiukan vanhahtavaa kerrontaa. Mitä vielä! Luokassa vallitsi hiljaisuus, kun Melukylän tapahtumat pääsivät vauhtiin. Niin rikasta kieltä se museoaikainen kirjallisuus on, että myös diginatiivit se koukuttaa!