Ensi keväänä tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun kirjoitimme ylioppilaiksi Haminan yhteiskoulusta. Vaikka sen nimistä koulua eikä koulurakennustakaan enää ole, meistä neljästäkymmenestäyhdestä vuoden 1975 ylioppilaasta on elävien kirjoissa sentään vielä kolmekymmentäkolme. Merkkipäivän kunniaksi aiomme järjestää riemuylioppilastapaamisen Haminassa lakkiaispäivänä 31.5.2025. 

Olin lukiossa lahjakas ainekirjoittaja. Voutilaisen Väiski luetutti kaikki aineeni luokan edessä. Ylioppilasaineen kirjoitin aiheesta Kirjallisuus romantiikan kaipuun tyydyttäjänä. Olin koulun paras pistemäärällä 95. Pari pilkkuvirhettä laski arvosanaa.

Nyt kirjoitan kolumneja Reimariin. En tiedä olenko säilyttänyt viidenkymmenen vuoden kuluessa kiinnostavuuteni kirjoittajana, mutta ainakin sinä luet tätä. Kenestäkään muusta en voi olla varma.

Kun kokoonnuimme Mukalan Karin ja Filpun Matin kanssa lokakuun alussa ja aloimme junailla riemuylioppilastapaamista, tuntui siltä kuin lakkiaiset olisivat olleet eilen. Mihin katosi viisi vuosikymmentä? 

Japanilaiselle kuvataiteelle on tyypillistä keskikohdan häivyttäminen. Juuri nyt tuntuu siltä, kuin seisoisin keskellä japanilaista maalausta. Olin viisikymmentä vuotta sitten herkkä, ihmisarka runopoika, joka ei osannut peittää sensitiivisyyttään. Tänään olen herkkä, ihmisarka proosapappa, joka osaa peittää ominaislaatunsa. Mutta mitä minulle tapahtui siinä välissä?

Pappani Lauri Muurman kuoli neljäkymmentäviisivuotiaana nopeasti edenneeseen vatsasyöpään, reilusti ennen minun syntymääni. Hän kertoi vähän ennen tuskaista kuolemaansa elämän tuntuneen unelta. 

Minä en tietääkseni tee kuolemaa, mutta tuntemukseni on samankaltainen kuin Laurilla. Vuoden 1975 muistot tuntuvat todelta kuin eilinen, ja tänään tunnen olevani taas valveilla. Mutta elinkö puoli vuosisataa unessa?

Vai onko kyse dementian esiasteesta? Polvissani on alkavaa nivelrikkoa. Aivan varmasti aivoissanikin on rappeumaa. Jos kalloni läpivalaistaisiin, näkyisikö siellä enää muuta kuin kärpänen, joka lensi sisään vasemmasta korvasta juhannuksena 1978 Pitkässä Kotkassa?

Muistot palaavat mieleeni lauantaina 31.5.2025. Tai oikeastaan ne kävelevät eläkeläisiksi muuttuneina, kellertyneissä valkolakeissaan, eteeni. Paitsi ne kahdeksan, jotka ovat vaipuneet ikiuneen. Heidät muistan ikuisesti nuorina.