Ikkunapuitteiden maali lohkeilee ja rapisee irti. Ikkunalasi on muhkuraista ja aaltoilevaa. Jo nopealla vilkaisulla näkee, että nämä ikkunat on hyvin todennäköisesti nostettu paikoilleen silloin, kun itse talokin on rakennettu. Näiden ikkunoiden eteen asettelen tänään sinivalkoiset kynttilät.
Meidän talomme on pian 80-vuotias, perinteinen rintamamiestalo. Jostain syystä etenkin itsenäisyyspäivänä katselen tätä talovanhustamme ihan erilaisin silmin kuin yleensä. Minkähänlainen on ollut ensimmäinen täällä vietetty itsenäisyyspäivä? Kun sodista palanneet miehet ovat saaneet paikallisen tehdasyhtiön omistamasta maasta lohkotut tontit ja rakentaneet niille samanlaisen tyyppitalon kuin kaikki muutkin siihen aikaan. Miltä oma koti on silloin tuntunut?
Minulle koti on ennen kaikkea rauhan ja turvan tyyssija. Eihän missään ole niin hyvä olla kuin omassa kodissa. Tänne olen aina tervetullut, täällä minua odotetaan, täällä minut hyväksytään juuri tällaisena kuin olen ja tänne mikään maailman pahuus ei yllä, ellen avaa sille ovea – tai siltä minusta ainakin usein tuntuu.
Ovatkohan talon ensimmäisetkin asukkaat ajatelleet samoin? En tiedä, mutta toivon ja uskon, että se on tuonut heille ainakin toivoa paremmasta huomisesta. Tarina kertoo, että tontin lisäksi työnantaja lahjoitti perheille kaksi omenapuuta. Miten toiveikasta! Elämä jatkuu, ja jonain päivänä voit kerätä hedelmiä omasta pihastasi. Yksi noista omenapuista teki vielä tänäkin vuonna niin suuren ja makoisan sadon, että laskujeni mukaan siitä teki hilloa ja muita herkkuja ainakin kymmenkunta ihmistä. Silti syötävää riitti pihan linnuillekin. Elämä tosiaan on jatkunut, vaikka asukkaat talossa ovat vaihtuneet monta kertaa.
Muuttokuormaa pakattiin viime viikolla myös nuoruuden kodissani. Kun olin kantanut vanhempieni muuttolaatikoita heidän uuteen kotiinsa, palasin vielä tyhjentyneeseen taloon. Sivelin varpailla lattiassa kohtaa, jossa pikkusiskoni otti ensimmäisiä askeleitaan. Katselin kostunein silmin nurkkaa, johon nuori Heidi vapauden huumassaan iski varpaansa, kun eräänä aamuyönä yritti hiippailla kotiin mahdollisimman hiljaa.
Tuo talo oli ollut minulle turvasatama, jonne saatoin aina palata – ja muutaman kerran olin palannutkin voimia ja itseäni keräämään. Vanhan huoneeni ovessa olevassa kyltissä luki ”Elämään tarvitaan siivet ja juuret”. Tässä talossa viimeistään kasvatin ne juuret, joiden varassa lähdin maailmaan. Sitäkin koti voi merkitä: elämän perustuksia.
Hetken verran siellä tyhjässä talossa seisoskellessa olo oli epävarma. Miten minä nyt pärjäisin, kun vanhaa tuttua nuoruudenkotia ei enää olisikaan? Sitten vilkaisin ikkunasta etupihalle, jossa puoliso jo minua odotti. Jätin avaimet tiskipöydälle, suljin ulko-oven viimeistä kertaa ja totesin puolisolle, että eiköhän mennä kotiin. Siihen pihaan, jossa on ikivanha omenapuu, taloon, jossa ikkunalasit aaltoilevat. Kotiin, joka nyt on turvasatamani.
