Muutama viikko sitten Helsingin Sanomissa julkaistiin erilainen muistokirjoitus. Reilu viisikymppinen Make oli kuollut, ja hänen ystävänsä laativat rehellisen tekstin. Siinä kerrottiin muun muassa, ettei tämä kahdesti eronnut mies pitänyt ”mainittavaa yhteyttä” perheisiinsä. Hän poltti siltoja takanaan, työura oli katkonainen ja Tinder-profiilissa Make kertoi polttelevansa tupakkaa ja katsovansa sohvalla urheilua.

Muistokirjoituksesta tuli pieni somehitti. Eikä ihmekään. Jokainen meistä tuntee jonkun samanlaisen, ihan tavallisen Maken, Paten, Kapan, Ritun tai Lissun. Sellaisen, josta harvoin lehtien palstoilla kirjoitetaan. Ehkä korkeintaan kysytään katugallupissa mielipidettä bensan hinnasta.

Ainakaan heistä ei laadita muistokirjoituksia. Ei kai nyt sentään. Muistokirjoituksissahan on palkittuja taiteilijoita, aktiivisia vaikuttajia, ansioituneita tiedemiehiä, menestyneitä uraohjuksia. Sellaisia ihmisiä, joista kirjoitusten mukaan kaikki pitivät ja jotka olivat aina ystävällisiä, sydämellisiä, auttavaisia, innovatiivisia ja tärkeitä työyhteisön jäseniä. Ehkäpä he olivatkin, mutta silti Maken ystävien kirjailema teksti pysäytti myös poikkeuksellisella rehellisyydellään. Eihän tällaisia yleensä sanota.

Tekstiä lukiessa aloin pohtia, mitä minusta kirjoitettaisiin, jos elämä nyt päättyisi, ja kynään tarttuisivat rehelliset läheiset. ”Nevalainen valmistui aikoinaan maisteriksi kysymällä gradu-työnsä ohjaajalta, mikä on vähin taso, joka riittää läpi pääsyyn. Työssään hän oli ahkera, paitsi ei maanantaisin eikä perjantai-iltapäivisin eikä yleensä koskaan ennen aamukymmentä. Hänellä oli luottamustehtäviä, mutta luultavasti lähinnä siksi, ettei hän osannut sanoa ei. Henkilökohtaisessa elämässään hän oli puoliso, joka kiukutteli, jos jääkaapissa ei ollut kahta erilaista leikkelettä.”

Lupaan, että nauran hyväksyvästi pilven reunalla, jos joku joskus kirjoittaa minusta jotain näin rehellistä. Epäilen tosin, ettei sellaista tekstiä julkaistaisi. Maken muistokirjoituksen jälkeen Helsingin Sanomatkin jatkoi tutulla linjalla: muisteltiin lukuisia artikkeleita arvostetuissa kansainvälisissä lehdissä julkaissutta tieteilijää sekä päällikköä, joka tullaan muistamaan rautaisena alansa asiantuntijana. Kirjoitettiin ihmisistä, jotka jättivät jälkensä yhteiskuntaan.

Vaikka jälkihän meistä jokaisesta jää. Makenkin sanottiin olleen aito, mainio seuramies, jolla ei ollut tarvetta näyttää. Hän jätti ainakin ystäviinsä jonkin sellaisen jäljen, joka ei hevillä unohdu – siksihän he halusivat muistokirjoituksenkin kirjoittaa. Ehkä minutkin sitten joskus muistetaan jostain muusta kuin puutteistani.

Tuon erilaisen kirjoituksen voi nähdä toisenlaisenakin muistutuksena: muistokirjoitus lehdessä on vain sanoja, painomustetta paperilla ja merkkijonoja nettisivulla. Sellaisia voisi laatia ihan kenestä tahansa, tai olla laatimatta. Todellinen elämä eletään jossain ihan muualla.