Leo Tolstoi: Anna Karenina.
Sovitus ja ohjaus Pasi Lampela (vier.)
Lavastus- ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová.
Valosuunnittelu Petteri Pietiäinen.
Äänisuunnittelu Kaj Günther.
Videosuunnittelu Lucie Kuropatová, Petteri Pietiäinen.
Naamioinnin suunnittelu Silja Huuhtanen.Rooleissa Ella Mustajärvi, Juho Markkanen,
Jarkko Sarjanen, Mikkomarkus Ahtiainen,
Osku Haavisto, Miia Maaranen, Ronja Keiramo (vier.),
Marika Huomolin, Anne Niilola.
Kotkan teatterin ensi-ilta 24.1.
arvio kirjoitettu esityksestä 30.1.
Kotkan teatterin kevätkauden avaava Anna Karenina on todellista näyttämötaidetta, nautittavaa, vaikuttavaa ja herättelevää. Pasi Lampela on sovittanut ja ohjannut Leo Tolstoin romaanista jäntevän draaman, joka kouraisee katsojan pihteihinsä ensi hetkistä ja pitää otteessaan loppuun saakka. Rakkautta ja onnea tavoittelevien ihmisten kohtalot lomittuvat ja sidostuvat yhteiskunnalliseen ja poliittiseen tilanteeseen yli ajan rajojen. Sisältö laventuu Annan (Ella Mustajärvi) ja kreivi Vronskin (Juho Markkanen) rakkaustarinan kautta analyysiksi yhteiskunnan mädännäisyyden syistä. Venäjän opposition kohtalo henkilöityy henkitoreissaan kouristelevan Nikolain (Anne Niilola) viimeisissä hetkissä.
Näytelmän eri tasot rakentuvat ja avautuvat samalla, kun Lampelan ohjaus ja Lucie Kuropatován skenografia käyvät huikeaa dialogia. Lavastuksen harmaat ja valkoiset kehykset raamittavat seurapiirielämän näyttämöitä, joilla eliitti esiintyy toisilleen. Annan hiukset ovat jopa samaa sävyä kuin esiripun kaistale.
Pelkistetty näyttämökuva on yhtä kuin Pietari, Moskova, maatilat, Venetsia. Sen täyttää tuhlailu, juhliminen, tyhjänpäiväinen lorviminen, uuttera uurastus hallitsijan tahdon toteuttamiseksi. Tai laukkaradat, virkahuone, vuode. Ja ne suurenmoiset puvut, joiden väri paljastaa Annan sisimmän.
Rooli on kuin kirjoitettu Ella Mustajärvelle, joka hallitsee jokaisen sen vaatiman vivahteen. Hänen teennäisen rakastettava Annansa on tärkätty herättämällään huomiolla. Omaisilleen hän näyttäytyy hellänä äitinä ja huolehtivaisena sovittelijana, joka selvittää nokkelasti ruskeaan ja harmaaseen piiloutuneen Dollyn (Miia Maaranen) ja matomaisen Stivan (Osku Haavisto) aviokriisin.
Kun Ronja Keiramon hymyilevä Kitty, soma ja kiiltävä kuin kirsikka, uhkaa ottaa pääroolin, Anna valloittaa hänen mäielitiettynsä Vronskin. Mutta flirtistä tuleekin totta.
Juho Markkasen pidättyväinen Vronski on jo poikasena kadetiksi joutunut upseeri, joka arkailee harjoituskenttien, kasarmien ja tanssiaisten ulkopuolista maailmaa. Tunteissa hän on avuton.
Vaikka etunäyttämöllä kuplii kepeä elämä, taustalla syvenee tragedia. Vihdoin Anna valahtaa näkyville omana itsenään, aitona ihmisenä. Se on liikaa tekopyhälle seurapiirille, johon hän on juurtunut ja jonka hyväksymistä hän tarvitsee.
Mustajärven loistava, hiljaisuuden takaisen todellisuuden paljastava monologi levittää näkyville Annan kyvyttömyyden uskaltautua omaksumaan elämälleen muita merkityksiä kuin kasvatuksen raamittamat. Tragediasta tulee väistämätön.
Rinnakkaistarinoista raadollisempi liittyy Dollyyn ja Stivaan. Maarasen kotiarkeen ripustautunut, muualle katsomiseen harjaantunut Dolly repäisee sielunsa avohaavoille uljaassa monologissa. Haaviston holtittoman Stivan härskiys puhkeaa kukkaan hänen lainatessaan rahaa Jarkko Sarjasen kostonhimoisen julmalta Kareninalta. Naurettavaa kyllä, tämä Lavrovin näköispatsas ei tunnista manipulointia, kun sitä harrastaa jakkupukujuonittelija Lidia (Marika Huomolin), jolla on sydämen paikalla laskukone.
Sen sijaan Kittyä ja hänen valittuaan, muutokseen kykenevää Leviniä (Mikkomarkus Ahtiainen) odottaa Tolstoin ylistämä maallinen onni eli yhteinen työ maatilalla, lapset ja jaettu arki. Valppaan ja vahvasti läsnä olevan Keiramon omatahtoisesta Kittystä tulee rohkeitten nuorten naisten symboli. Ahtiainen antaa Levinin kasvaa mieheksi, joka on verta, lihaa ja sydäntä.
Jäljelle jää kysymys: kenen elämää sinä elät? Omaasiko?
Pasi Lampelan ohjaus on mestarillinen, näyttelijäntyö hienoa. Nautitaan siitä!
