Lempi. Sovitus näyttämölle Minna Rytisalon romaanista Miika Muranen, Sinikka Sanelma. Ohjaus Samuli Reunanen. Lavastus Petteri Pietiläinen, pukusuunnittelu Heidi Sayers, valaistusmestari Mikko Laaksonen, äänimestari Petteri Nygren, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Silja Huuhtanen. Äänirooleissa Marika Huomolin, Mikko Korsulainen, Tiitus Haavisto, Luminka Ahtiainen, Mikkomarkus Ahtiainen, Jarkko Sarjanen, Mirka Mylläri. Rooleissa Sirja Sauros (vier.), Ella Mustajärvi, Kalle Kurikkala. Kotkan teatterin ensi-ilta 4.9. Naapuri-näyttämöllä, arvio kirjoitettu esityksestä 19.9.

Kotkan teatterin Naapuri-näyttämöltä huokuu katsomoon Koillismaan hyytävää koleutta. Sodanjälkeisen Suomen harmaus pysähdyttää. Kolme todistajaa asettuu oikeuden istunnossa paikoilleen. He kertovat kukin vuorollaan oman näkemyksensä Lempistä. Lempistä, joka katosi synnytettyään esikoisensa.

Olemmeko me eli yleisö nyt tuomareita, sivustaseuraajia, uteliaita…?

Emme ainakaan seuraa esitystä – mehän unohdamme itsemme, me elämme mukana kolmen ihmisen vaiheissa. Toisinaan, useinkin, olosuhteet ovat ihmistä vahvemmat. Kuten nyt. 

Jälkeenpäin alkavat kysymykset vaivata, kuten: tekeekö meistä syyllisiä se, mihin emme itse voi vaikuttaa; tai se, ettemme voi ennalta nähdä tekojemme seurauksiin. Entä onko syyttömyys ansiotamme vai sattumaa?

Miikka Murasen ja Sinikka Sanelman sovitus saattaa olla juonellisen rikkonaisuutensa vuoksi katsojalle haastava. Kokenut teatteri-ihminen kannustaakin lukemaan teoksen ennen esityksen näkemistä. Se voisi hyvinkin olla viisasta, jotta produktion eri tasot avautuisivat kaikessa syvyydessään.

Samuli Reunasen hieno, intensiivinen ohjaus tapahtuu tässä hetkessä. Sen aikamuoto on niin vahvasti preesens, että muistot ovatkin elävää elämää; juuri nyt Lempi sukeltaa jokeen, palvelustyttö Elli (Sirja Sauros) raahaa sormet kalikoina jäätynyttä pyykkikuormaa, Lempin sisar Sisko (Ella Mustajärvi) hakee sanoja kertoakseen semmoisesta, josta ei puhuta. Juuri nyt Kalle Kurikan tulkitseman Viljamin – Lempin puolison – psyyke murtuu.  

Visualisointi seuraa herkästi, hellittämättä, ihmisten sielunliikkeitä. Mikko Laaksosen valaistus vapauttaa Viljamin vaatetuksen hauraisiin väreihin, mutta väreihin joka tapauksessa, kun avioliitto kirkastaa elämän. Petteri Pietiäisen pelkistetty mutta jämäkkä lavastus muuntuu kaupan tiskistä saksalaiseksi asuntolaksi parilla kädenliikkeellä ja kestää raivon, ahdistuksen, kiihkon. Heidi Sayers tuo puvustuksellaan esiin niin Siskon aseman kuin Ellin toiveet, ja Silja Huuhtasen kampaukset paljastavat mielentilat. 

Henkilöohjaus ja näyttelijäntyö ovat sulaa hunajaa. Replikointi vahvistaa hetkellisyyden vaikutelmaa. Pikkutarkoilla, usein lähes huomaamattomilla keinoilla katsoja houkutellaan herpaantumattomaan valppauteen. Ilmeikäs tarinankerronta virittää mielikuvia – ja samalla katsoja onkin osallinen luovassa prosessissa. Kun teatteri on parhaimmillaan, sana ja ihminen riittävät. Reunasen työn tulos on juuri sitä.

Ensembletyöskentelyn sujuvuus hengästyttää. Kokonaisuus on eheä, rytmitys pitää hereillä, roolit saavat tilaa ja tukea. Kotkassa on, jälleen, ylletty uudelle tasolle.

Näyttelijäntyö on herkullista. Sirja Sauroksen tulkitsema, katkeruutta ja alemmuudentunteita vaaliva Elli vapautuu kaunoistaan vain suloisten mutta valheellisten perhe-elämän välähdysten aikana. Huolellisesti tutkitulle ja väkevästi tulkitulle Ellille muiden väärämielisyys on totta. Katsoja jää pohtimaan, näkeekö ja kokeeko Elli todellisuuden vääristyneenä, vai onko hän ainoa, jota Lempi ei ole voinut manipuloida.

Siskosta kasvaa Elli Mustajärven lujassa, linjansa säilyttävässä tulkinnassa nainen, joka tunnistaa tekemänsä virheet ja tietää harhautumistensa syyt. Ehkä hänen Siskonsa ei osaa tai pysty koskaan eriyttämään omaa vastuutaan kaksossisarensa vastuusta ja valinnoista. Tämä kaikesta syyllistymisen piirre yhdistää (liian usein) meitä naisia. Siksi se tekee Siskostakin läheisen ja samastuttavan. 

Viljami, vaimonsa menettänyt ja sodan särkemä mies, on Kalle Kurikkalan kypsin ja puhuttelevin rooli toistaiseksi näkemistäni. Sitä leimaa liioittelematon, silti vahva ja syvältä kumpuava ilmaisu. Vastavihitty aviomies ja tuleva isä lähtee rintamalle tuskin ymmärtäen, mikä häntä odottaa. Toimelias ja kätevä Viljami voi olla harvapuheinen, mutta tunteiden kokemisen ja rakastamisen lahjalla häntä oli siunattu.   

Lempin henkilöt ovat nuoria maailmassa, jonka reunaehdot ovat nykynuorille outoja. Toisenlaiseen arkeen ja elämänpiiriin siirtyminen olisi kuitenkin juuri näinä aikoina tärkeätä. Soisin perheiden, nuorten ja heidän isovanhempiensa, käyvän yhdessä katsomassa tämän näytelmän. Yhtä lailla soisin koululuokkien tarttuvan mahdollisuuteen nähdä Lempi ja keskustella siitä tekijöiden kanssa.