Hanna Vahtikari: Kuin raivo äiti. Ohjaus Samuli Reunanen (vier.). Musiikin suunnittelu Jouni Bäckström, musiikkimateriaali ja –dramaturgia Juho Markkanen ja Jouni Bäckström. Lavastus ja valosuunnittelu Petteri Pietiäinen, pukusuunnittelu Kati Kemppinen, äänet Petteri Nygren. Rooleissa Eeva Haultala ja Juha Markkanen. Kotkan teatterin Naapuri-näyttämön ensi-ilta 3.9., arvio kirjoitettu esityksestä 11.9.
Koskaan et muutu, mutta muuttua saisit, sinä pieni syntymäsyyllistynyt nainen, joka pidät itseäsi huonona äitinä… Jatkuva unenpuute väsyttää, tekee sinut ärtyisäksi ja huolimattomaksi – mutta samalla hiekkalaatikolla toimivien kokemusasiantuntijoiden lapset nukkuvat yöt läpeensä, raskauskilot karisevat itsestään ja päivittäisillä jumppapyöräilyhölkillä saa kivasti omaa aikaa.
Nuoren perheen todellisuutta ja äitiyden tosiolemusta käsittelevän kamarinäytelmän Kuin raivo äiti tulkinta Kotkan teatterissa on tiheätunnelmainen, kuplivan hauska, ensi hetkestä maailmaansa nielevä ja suorastaan säkenöivää näyttelijäntyötä. Kiitos, Hanna Vahtikari, tämän tekstin kirjoittamisesta, tekstin, jossa äitiyden onneen on sisäänrakennettu synnytysodotusten ja -pettymysten karvautta, parisuhdekriisiytymistä tai ainakin nukuttamisriitoja, anoppien jatkuvia väärinkäyttäytymisiä ja muuta kuonaa. Totta puhuen kuvittelin, että neljänkymmenen vuoden takaisista tympeistä asenteista olisi vapauduttu jo sukupolvi sitten. Ravistelisiko vihdoin tämä esitys esikoistaan odottavat äidit kaikkia osallisia raskauttavan vertailunhalun perinteestä? Kuka sitä muka tarvitsee?
Me kaikki olemme jonkun lapsia, usein myös vanhempia tai ainakin läheisiä. Siksi aihe koskettaa ja tarttumapintaa riittää, mutta ei vain siksi. Ajankohtaisuudellakin on vaikutusta. Poliitikothan etsivät kuumeisesti vastausta siihen, miksi suomalaiset eivät lisäänny, erityisesti naiset. Poliittisesti korrektit selitysmallit kertovat lähinnä päättäjien vieraantumisesta arkitodellisuudesta. Kuka vastuullinen ihminen haluaa lapsia, jos työpaikat heiluvat höllässä etkä pysty luottamaan siihen, että voisit elättää perheesi?
Kuin raivo äiti paljastaa, miten halu vanhemmuuteen ja usko perhe-elämän antoisuuteen lepattaa kaikesta huolimatta arkikaaoksessa sitkeästi kuin liekki. Se on upeaa ja koskettavaa.
Nautin tavattomasti Samuli Reunasen ohjauksesta, sen kekseliäistä täsmäiskuista elämäntärkeisiin kysymyksiin ja ilmiöihin, vahvasta huumorista ja suvereenista otteesta. Jos Reunasen edellinen ohjaus Kotkassa (Lempi, 2025) oli omassa lajissaan hienon henkilöohjauksen mallikappale, sellainen on myös Kuin raivo äiti.
Eeva Hautala äitinä roihuaa ilmeitä, sävyjä, eleiden iskevyyttä ja virheetöntä replikointia. Hän puhuu suoraan meille, myötäeläjille, riisuu meidät aseista ja vapauttaa puolustusasemista. Kun hän rojahtaa jääkaappiin silkasta uupumuksesta, katsojalta pääsisi itku, ellei naurattaisi niin hillittömästi. Juho Markkanen isän roolissa on yhtä suvereeni. Tulkinnan lähtökohta, mielestäni, on äidin näkökulma: tällaisena äiti näkee isän perheruuhkan aikana. (Kuka, muuten, kirjoittaisi näytelmän isyydestä nuoren miehen näkökulmasta – eroaisiko se olennaisesti tästä?)
Jouni Bäckströmin suunnittelema musiikki istuu kokonaisuuteen notkeasti, irtautuu välillä nousuun tai toimii dialogin osana. Kun Juho Markkasen isä kilkuttaa pianoa kuin Tenavien Amadeus tai musisoi nukutettava vauva sylissään, näyttämölle leviää uusi ulottuvuus.
Summa summarum: jos eläisimme unelmamaailmassa, neuvolassa jaettaisiin esikoistaan odottaville lippuja juuri tähän näytelmään. Entä me muut, aikoinaan nuoret, epävarmat äidit? Meille esitys on keskustelua herättävä, ehkä jopa eheyttävä kokemus.
