Haminan vanhin hissi taitaa löytyä Haminanlinnasta, jossa Reimarin toimitus sijaitsee. Nykyään hissejä on matalien talojen kaupungissa muuallakin, mutta minä käytän vain yhtä.

S-ostoskeskuksessa asioidessani ajan auton alaparkkiin ja menen mieluiten yksin hissillä ylös. En koskaan tunge sisään täyteen hissiin vaan valitsen portaat. Joskus käy kuitenkin niin, että porukkaa änkeää sisään minun jälkeeni. Silloin alkaa ahdistaa, sillä täysi hissi on pieni sosiaalinen kuolio. Kukaan ei puhu mitään ja naamat pidetään näkkärillä. Lasittuneet silmät varovat katsomasta toisiin lasisiin linnunsilmiin. Ainoa ajatus mikä päässä surraa on: ”Voi kun pääsisin pian takaisin oman auton peltikohtuun mussuttamaan kroissanttia ja kuuntelemaan Popedaa.”

Emme ole harjaantuneet edes viiden sekunnin small talkiin. Pisin kuulemani dialogi meni näin.

”Alas?”

”Ylös.”

Paitsi kerran. Olimme Parjasen Juhan kanssa kahdestaan jo ovensa sulkeneessa hississä, kun liukuovi avautui yllättäen uudelleen. Oven takana seisoi kumara, vanha, kuolemanväsynyt mies kuin taivaan portilla. Juha oli silloin vielä töissä ja seisoi hississä liperit kaulassa.

”Ylös?” Juha-pappi kysyi mieheltä ja nosti etusormensa pystyyn.

”Mieluummin alas.”

Jos minulla on mukanani lapsenlapsi tai useampia,
aikuisten hissikäyttäytyminen kääntyy päälaelleen. Murjotus muuttuu hymyksi, mykkyys iloiseksi puhetulvaksi. ”Onpas sinulla nätti pipo.” ”Kuinkas vanha pikkuneiti on?” ”Osaatko painaa ykköstä?” ”Oletpas sinä taitava.”

Lapset tuovat hissiin ilon ja toivon. Lapset tuovat hissiin pienen joulun.