Erik Gedeon: Forever Young. Suomennos Sanna Niemeläinen. Ohjaus Tiina Pirhonen. Musiikin ohjaus ja harjoitus Jouni Bäckström, lavastus ja pukusuunnittelu Lucie Kuropatová, koreografia Lotta Wichman (vier.). Naamiointisuunnittelu Silja Huuhtanen, valaistus Paula Penttilä, äänet Kaj Günther. Ääniroolit Kari Kukkonen. Rooleissa Konsta Lippo, Marika Huolman, Mikkomarkus Ahtiainen, Lise Holmberg, Juho Markkanen, Eeva Hautala, Jarkko Sairanen. Kotkan kaupunginteatterin ensi-ilta 13.9. suurella näyttämöllä, arvio kirjoitettu esityksestä 26.9.
Voiko yhteiskunnallista teatteria tehdä paitsi räiskeellä ja röyhyämällä myös kuohuvasti karrikoiden? Ainakin Kotkan teatterissa voi! Todisteeksi riittänee se, miten syksyn toisessa ensi-illassa puututaan Isolla Kädellä vanhustenhoivaan ja siihen liittyviin arvoihin.
Kaukana ovat (ja pysykööt!) ne mustavalkoharmaan paatoksen ja nyrkkienheristelyn ajat, jolloin alas lyötiin vanha maailma suu tiukkana viivana ja sieraimet väristen. Kun peilissä on parhaillaan keski-ikää elävien tulevaisuus, joka taitaa osua kohdalle nopeammin kuin arvaisikaan, puran huoleni oman vanhuuden avuttomista vuosista mieluummin nauruun ja tekoihin kuin kiivailuun. Nautitaan elämästä ja teatterista niin kauan kuin iäistä nuoruutta tavoittelevat diktaattorit pysyvät poissa hoivakodeista!
Forever Youngin voinee luokitella ajankohtaiseksi farssimusiikkidraamaksi. Sen erityisistä ansioista mainittakoon vaikka Gedeonin pistämättömän eloisa ja osuva teksti, hervoton suomennos (kiitos, Sanna Niemeläinen!), Silja Huuhtasen vallan uskomattomat maskit – pelkästään niiden vuoksi kannattaa matkustaa kauempaakin – ja ihastuttava visualisointi. Teatterin tomuisesta kulissivarastosta pöllähtelee katsomoon virtsankarkailun hajua, niin vahvasti mielikuvitukseen vetoavaa ja samalla uskottavaa on Lucie Kuropatován kädenjälki.
Entä mitä ajansyömien rojujen keskellä oikein tapahtuu? Ensinnäkin taitavasti rakennettu dialogi panee yleisön hihittämään, hekottamaan ja ulvomaan. Toiseksi ensemble kellahtelee antaumuksella Lotta Wichmanin nokkeliin koreografioihin, joiden oivallukset uppoavat katsojaan kuin Säkkijärven polkka sota-ajan radiokuuntelijoihin. Kolmanneksi musiikki iskee suoraan sisäelimiin, muistoihin ja tanssijalkaan. Takapiruna on tietysti loistava Jouni Bäckström, jonka työlle voi vain tehdä kunniaa.
Jokainen hieman pidempään elänyt tietää, että ikääntymisen myötä ihmisen luonteenpiirteet kärjistyvät. Niin on käynyt myös Marika Huolmanille, josta on kaikkien tyrmistykseksi vuoteen 2049 mennessä tullut härski eukko. Juho Markkasen ja Eeva Hautalan tulkitsema aviopari on tuomittu iäiseen lempeen, joskin se, mitä Juhon sepaluksesta sattuu luiskahtamaan näkyville – no jaa, herkkukätkönsä kullakin. Sen sovittaa dramakirjallisuuden helmien hieno potpurri, tai ainakin pätkä Hamletina.
Ainaista tähteyttä uusioelävän Eevan äkillisesti leimahtavat aggressiot kertovat muistisairaan omaiselle tuttua tarinaa. Mikkomarkus Ahtiainen on tietysti Mikkomarkus, tässä tapauksessa himpun verran sivussa ja ominensa, vaikka osaakin ryhmäytyä tarvittaessa. Jarkko Sarjasen sekakäyttäjä Jarkko edustaa niitä vanhuksia, joiden hyvinvointialueiden kalkyloijat olettavat menehtyneen päihteisiin jo sukupolvea aiemmin. Vaikka Jarkko olisikin ulalla, hän sinnittelee hengissä ja täyttää tehtävänsä bändissä, kohtuullisen vähäeleisesti ja vaikka lattialla.
Ohjia pitelee tai pikemminkin tahtipuikkoa lyö Lise Holmbergin jämäkästi ja ihan pikkuisella pilkkeellä tulkitsema hoitaja Sara, jonka voisi epäillä karanneen Berlin, Berlin -agenttikomediasta.
Riskinä voisi tietysti olla se, mikä uhkaa kaikissa kunnon farsseissa: suosion kalastelu sukkeluuksien taustalla häilyvän sanoman kustannuksella. Onneksi siltä varjelee rakenne. Rehevästi tyypiteltyihin hahmoihin puhaltaa elävän hengen kunkin roolihenkilön oma soolo, jossa paljastuu se ihminen, joka piilee koko elämän ajan mieleen kertyneiden kovettumien ja ahtautumien alla. Roolien murtumat ja säröt ovat paitsi puhuttelevia myös tosia. Teatteritoverinani ollut vanhustyön ammattilainen mainitsikin, miten antoisia ovat olleet ne tuokiot, jolloin on tavoittanut dementoituneen henkilön minuuden ja elämäntarinan.
Tiina Pirhosen ohjauksesta pursuaa syvällisen ammattitaidon lisäksi lämmintä sydämellisyyttä. Huumori on maailman paras ase, etenkin silloin, kun aihe ja tematiikka ahdistavat ja pelottavat.
Innokkaiden aplodien ja bravo-huudahduksen takana kuumottaa liuta esityksen herättämiä tiukkoja pohdintoja. Mikä takaa, että omalle kohdalle ei satu pari vuorokautta yksinäisyydessä, avutta ja ilman kivunlievitystä ennen kuin viikatemies armahtaa? Tai hoitaja, jolle sängyissä makaavat ihmiset ovat pelkkiä paketteja?
Mutta sitä ennen: annetaan naurun pidentää ikää!
